10.2.2017

Elämä kantaa eteenpäin

Rakkahaisen uusi aikakausi. Kuva: Hannu Silvennoinen
Rakkahais-blogi vietti hiljaiseloa kesäkuusta 2016 alkaen. Mutta nyt on tilannepäivitys paikallaan.

Olen tässä blogissa kirjoittanut henkilökohtaisen elämäntapamuutokseni taipaleelta monenlaisia merkintöjä.  Alkusykäys Rakkahais-bloggaamiselle vuodesta 2014 alkaen oli liian pitkään vallinnut henkilökohtainen epämääräisen tyytymättömyyden tunne. Kaikki oli ulkoisesti hyvin: mies, rahaa, työ, ystävät, terveyskin ihan kivasti.

Elin kuluttajakansalaisen elämää. Kävin töissä, tienasin, tuhlasin. En löytänyt onneani shoppailusta. Panin itselleni vuoden shoppauskiellon ja bloggasin siitä. Hoksasin, ettei tavara tee onnelliseksi. Ryhdyin minimalistiksi ja hurahdin liikuntaan. Sain kehon kuntoon, elämäntapani terveemmiksi, laihduin kolmekymmentä kiloa ja olin tasapainoisempi kuin koskaan. Silti takaraivossa kupli uusi tyytymättömyyden tila. Stressasin. Yritin löytää siihen hallintakeinoja ja aioin kirjoittaa vuonna 2016 siitä.

Sitten elämä räjähti. Oliko syynä jo aiemmin käynnistynyt henkilökohtainen kasvuprosessini joka vei meitä eri suuntiin, henkilökohtaisten elämäntyyliemme ja tarpeittemme eroavaisuudet, oman stressini kaataminen puolison niskaan vai liian pitkään väkisin yrittäminen, en tiedä. Ehkä nämä kaikki, yhdistettynä kommunikaatiovaikeuksiin. Yksi pieni raivokohtaus kotona. Eikä mikään palannut enää entiselleen. Kymmenen vuoden parisuhde päättyi. Yritimme kaikkemme, pelasimme kortit loppuun. Game over.

Erosimme erittäin hyvissä väleissä, puhuimme kaiken halki, ymmärsimme lopulta syyt ja seuraukset. Pystyimme jopa tukemaan toisiamme surutyössä. Itkimme yhdessä. Että näin kävi, eikä enää muu auttanut. Kunnioitimme toisiamme, suhde ei päättynyt pettämällä eikä jättämällä. Eron yhteydessä meille palautui kommunikaatioyhteys, joka oli ollut poikki jo vuosia. Tunnistimme omat kehittymishaasteemme. Hänen piti alkaa ottaa vastuuta asioista, minun piti höllätä vastuunkannosta. Niin yksinkertaista. Emme olleet nähneet näitä ongelmiamme, kun olimme parisuhteessa, liian lähellä toisiamme, kiinni arjessa ja siitä selviytymisessä, jatkuvassa stressin ja passiivis-aggressiivisen kommunikaation tilassa.

Muutin kaksi viikkoa eropäätöksestä ensimmäistä kertaa eläissäni asumaan omaan vuokrayksiöön sinkkustatuksella. Yksin. Ilman lemmikkiä, lasta, puolisoa tai muuta perheenjäsentä.

Olin elämäni suurimmassa kriisissä. Minulla ei ollut välineitä käsitellä asiaa. En tiennyt olevani suuren henkisen kasvuvaiheen alussa.

Aivan alkuun, onneksi oli kesä. Oli valoa, oli lomia, oli ystäviä. Dokaaminen, etenkään yksin, ei ole ratkaisu kriisitilanteessa. Akuuteimmalla hetkellä pullon pohjalta löytyi ainoastaan itsetuhoisia ajatuksia.

Oli myös töitä. En selvinnyt niistä kovin hyvin. Itkin kuukausien ajan töissä, salaa ja julkisesti. Tunnemyrsky oli valtava. Pahinta oli olla viikkoja ilman toisen ihmisen kosketusta. Oksitosiinin eritys laski ja aiheutti alakuloista mielialaa. Oli öitä, jolloin jouduin silittelemään itseäni saadakseni nukahdettua. En kokenut olevani yksinäinen. Vain eläväni yksin. Ja se oli oudointa. En ollut elänyt koskaan elämässäni aiemmin yksin.

En syönyt. Join tavallista enemmän alkoholia, mutta treenasin myös. Olin paremmassa kunnossa fyysisesti kuin ikinä. Sain viimeisetkin viisi ylimääräistä kiloa karisemaan vauhdilla. Ja niin sain itsestäni upeita kuvia Tinderiin. Ihmiset hämmästelivät töissä, miten näytän niiiin upealta. Kehotin kokeilemaan erodieettiä.

En ollut aiemmin ollut sinkku enkä deittaillut. Olipa jotain, mitä kokea ja opetella. Onneksi modernit ajat mahdollistivat pikaiset seuranhaut deittisovelluksien avulla.  Puolet kokemistani deiteistä olivat kuraa, puolet aivan loistavia. Opin niistä kaikista jotain itsestäni. Opin myös päättyneestä parisuhteesta ennen kaikkea itsestäni.

Päässä luuppasi kaikenlaista ajatusten kehrää. Löysin hetken etsittyäni omaksi avukseni NLP-verkkokurssin, joka auttoi setvimään ajatuksia, asennoitumaan uuteen tilanteeseen ja tutustumaan minuun. Jotkut eronneet ovat käyneet eroseminaareja. Samantekevää, mitä välineitä tai apuja käyttää. Kunhan pääsee eteenpäin ja ponnistaa pinnalle syvimmästä murheen alhosta.

Minulle tärkeitä olivat myös lähimmät ystävät, heidän loputon ymmärryksensä ja tukensa, keskusteluapu. Kriisin keskellä todelliset sielunsiskot ja -veljet erottautuvat edukseen.

Vuoden 2016 aikana opin valtavan paljon itsestäni. Tunnistin ja kävin lävitse niitä henkisiä haavoja, joita minulla oli vielä tikkaamatta lapsuudesta ja nuoruudesta. Opin keinoja käsitellä tunteita ja muistoja terveellä tavalla, niin etteivät ne hallitse elämääni enkä etenkään katkeroitunut eroprosessissa. Lopulta, ymmärsin miten asennoitua elämään hetkessä, olemaan kotonani minussa, hyväksymään itseni, aidosti huomisesta tai turhista murheista huolehtimatta. Vapauduin. Stressini katosi. Olen nyt aivan eri ihminen. Alati kiitollinen siitä kaikesta, minkä lävitse kokemus minut vei.

Eikä ero tietenkään vielä kokonaan ole takana. Monia asioita prosessoituu vuosien ajan.  Olen tunnustanut itselleni tosiasiat. Viihdyn paremmin parina kuin soolona. Se on minun tarpeeni. Pärjään kyllä yksin. Minulle on esitetty toteamus, että hienoa, vihdoinkin alan itsenäistyä. On myös lausuttu toive, että viettäisin vielä pitemmän ajan yksinäni, että tutustuisin TODELLA itseeni. Olen kiitollinen kaikkien neuvoista ja huolenpidosta. Ne varmasti ovat tarkoitettu minun parhaakseni.

Olen oppinut tässä prosessissa rakastamaan itseäni yli kaiken. Sen opin tarvitsin. Sen antoivat minulle eksäni ja muutama muu viisas mies, joita heilastelin. Minun ei tarvitse tyytyä epätyydyttävään tilanteeseen, eikä epätyydyttävään ihmissuhteeseen. Kukaan ei enää kävele ylitseni. Olen ihana, kiltti ja joustava, mutten suostu enää kantamaan toisten ihmisten kuormia oman hyvinvointini kustannuksella. Tästä pidän kiinni jatkossa. Niin henkilökohtaisessa kuin työelämässä. Uhrautumisen - ja sitä kautta katkeroitumiseen johtavan marttyroinnin - aika on todella ohitse.

Kuitenkin, haluan olla partneri, puoliso, kumppani - miksi en saisi olla. Jos on heikkoutta haluta pariutua, sitten olen heikko. En aio saada pakkomiellettä tai ripustautua kumppaniin. Haluan seistä tasavertaisena toisen ihmisen rinnalla. Niin kauan kuin molemmilla on se fiilis, että se tuntuu hyvältä. Ei ole pakko jatkaa yhdessä, jos tilanne ei ole molemminpuolisesti tyydyttävä.

Tässä kasvuprosessissa on ollut hyvin vapauttavaa ymmärtää, etten voi kontrolloida mitään muuta kuin omaa toimintaani ja omia ajatuksiani, sekä asennoitumistani ympäristön tapahtumiin. Minun kokemukseni ovat omiani, eikä niitä voi verrata toisten kokemuksiin. Haluan lähettää kaikille vastaavassa elämänkriisissä painiville lämpimästi resonoivat terveiset - elämä kantaa eteenpäin. Maailma loppuu, uusi alkaa.

Vaikka romahdus voi olla totaalinen, meissä jokaisessa on sisällä sellaiset voimavarat, että ne löytämällä ja eheytymiseen valjastamalla menneen elämän raunioihin iskeytyy jonain hetkenä lopulta valonsäteitä, jotka lähtevät kasvattamaan tilalle uutta, vahvempaa, uljaampaa elämää.

Kriisit ovat paras hetki oppia ja kehittyä. Olen kiitollinen, että sain kokea tämän vaiheen elämästäni tällä tavoin. Lopulta hyvin lempeästi. Löysin itsestäni rajattoman rakkaudentunteen, itseni hyväksynnän. Mikään ei vie sitä pois.

8.6.2016

Stressittömyys on mahdottomuus

Kolme viikkoa sitten aloitin Relauskampanjan. Se meni hieman pipariksi.
A) töissä kiire
B) en ole treenannut koko aikana, ennen kuin tänään.
C) ruokavalio hunningolla
D) eksyin toisen relausviikon aikana skumpan äärelle useampana iltana

Kaikki onkin nyt aivan huonosti. Kroppa ei tykkää, nuppi ei tykkää.
Projekti jatkuu, mutta haasteet ovat valtavat. Miten oppia pois niistä vanhoista, tutuista relausmekanismeista, miten olla lyömättä kaikkea läskiksi?

En tiedä. Olen ollut liian kiireinen etsiäkseni internetistä ohjeita, vaikka aioin tehdä niin.

Kehon ja mielentilan välinen yhteys on nyt kuitenkin selkeästi osoitettu. Tarvitsen liikuntaa, tai tulen "hulluksi".

22.5.2016

Keho, mieli ja elämä muuttuvat eri tahdissa

Never say never. Kissaihmisen talouteen tuli koira.

Kuulumisia elämäntapamuutoksen taipaleelta! Muutos on ainoa pysyvä olotila elämässä ja se on vain hieno asia. Tasapainottelen tällä hetkellä omassa elämäntapamuutoksessani vaihtelevalla menestyksellä. Yritän yhä totutella pitämään hyväksi havaitut elintavat (riittävä liikunta, järkevä ruokailu, riittävä uni) yllä ja shoppailuhimot kurissa. Helppoa se ei ole, mutta kiitän itseäni aina onnistumisesta. Jos menee joskus pieleen, en moiti, vaan luotsaan ajatukseni kohti seuraavaa hetkeä ja päätän silloin toimia "järkevästi".

Olen liittynyt Facebookissa yli kymmenentuhannen muun jäsenen kanssa erinomaiseen suljettuun ryhmään "Jenny ja läskimyytinmurtajat". Siellä viestiketjuja selatessani olen tehnyt huomioita: lihavilla suomalaisnaisilla itsetunto ja itsetuntemus ovat heikot. Suomalaiset läskit tuntevat nahoissaan paitsi painon, myös ulkopuoliset paineet laihuusihanteelle niin median kuin lääketieteen edustajien puolelta. Kun sekaan heitetään paikoitellen heikko ravitsemustietämys, on lihavuutta ylläpitävä noidankehä valmis.  Olen itse ollut tuota läskin stressikehää kiertämässä niin kauan, että tunnen tuskaa jokaisen ihmisen puolesta, joka siellä kehässä vielä talsii menemään.

Itselläni on vielä se 8-10 kiloa matkaa siihen "viralliseen" normaalipainon ylärajaan. Tiedän, että mahasta, takapuolesta, reisistä, ympäri kroppaa oikeastaan, löytyy se liiallinen rasvakertymä, josta tulisi päästä eroon. Motivaatio "suorittaa laihtuminen" on juuri nyt äärimmäisen vähäinen. Mutta vaikka laiskottaa, periksi en ole antanut. Liikun, minkä ennätän. Syön, kuinka parhaiten taidan. Sen on arjessa riitettävä.

Tapanani on sanoa kaikille mielekkäille muutoksille "kyllä" tai vähintäänkin "miksipä ei". Olemme kuukauden verran totutelleet elämään koiran kanssa (kuvassa juuri merestä nousseena). Elämässäni lemmikkeinä on aiemmin ollut vain kissoja. Koiraihminen en koe olevani vieläkään. Kun ajatuskin kissasta saa minut ajattelemaan pehmoisia, koiran näen enemmänkin rutiinin mukaan huollettavana eläimenä, jolla on toki erittäin mukavia ja paikoin suloisiakin ominaisuuksia. Mutta myös enemmän sitä laumaelämää, josta itse en ole koskaan löytänyt ominta paikkaani.

Puolisoni puolestaan on -yhtä lailla elämänsä ensimmäisen koiransa kanssa- onnensa kukkuloilla. Hän on vihdoin saanut karvaisen ystävän, jonka voi viedä joka paikkaan ja jonka avulla voi tutustua myös asuinalueellamme aiemmin tuntemattomiin ihmisiin. Puolisoni on laumaihminen ja suon hänelle ilolla sen kaiken riemun, jota koiruus tuottaa.

Itse koen koiran myönteisen vaikutuksen eritoten rutiinien ja arkiliikunnan suhteen. Arkisin herään puoli tuntia aiempaa aiemmin, voidakseni käydä aamutoimilenkillä koiran kanssa. Viikolla puoliso viettää enimmäkseen aikaa koiran kanssa ulkona. Viikonloppuisin käymme kiireettömillä pitkillä lenkeillä. Koira on jo aikuinen, joten se on valmiiksi koulutettu ja sikäli helppo meille noviiseille.

Ihmettelimme tovin, miksi pitkien lenkkiemme jälkeen niin kovasti väsyttää niin ihmisiä kuin koiraa. Sitten puoliso nikkaroi Google Mapsiin kävelyreittimme, ja selvisi, että olemme parin tunnin luontoretkillämme kävelleet itselleni huomattavan pitkiä matkoja, noin seitsemää-kahdeksaa kilometriä kerrallaan, vaihtelevissa maastoissa.

Edellisessä blogimerkinnässäni pohdiskelin, vaadinko itseltäni liikaa. Helsingin Sanomissa julkaistiin aivan vastikään hyvä artikkeli, jonka luettuani silmäni avautuivat: Lievä masennus, stressi voikin olla liian kovien vaatimusten aiheuttamaa!

"Masennuksen välttelyn sijaan Lehti suosittelee masennustaitojen opettelua. Masennuksen iskiessä pitäisi ensin pyrkiä hahmottamaan, mikä elämässä on pielessä. Kysymys kannattaa pilkkoa pienempiin osiin ja miettiä, mikä mättää työssä, kotona ja parisuhteessa." Satu Vasantola, 21.5.2016


Luultavasti tästä on ollut kyse koko siinä matkassani, jonka pari vuotta sitten aloitin shoppailunhimostani eroon päästäkseni vuoden mittaisen minimalismiprojektin kautta.

Olen palastellut elämääni pienempiin osiin. Töissä ei mätä mikään muu kuin työkuorma ja kiire. Ne stressaavat paikoitellen. Kehossani on mättänyt kiireen ja itselleni asettamien prioriteettien aiheuttaman ristiriidan vuoksi pitkäkestoinen laiminlyönti, joka muutosprosessissa on alkanut korjautua. Kotona ja parisuhteessa olevat mätöt ovatkin toistaiseksi täysin käsittelemättä. Nostetaan siis nekin tarkasteluun.

Vaikka kuinka laihtuisi eikä olisi enää kovin läski, se ei koskaan yksistään eikä etenkään pitkäkestoisesti auta korvienvälisiin olotiloihin. Stressi on stressiä lihavalla ja laihalla. Huono itsetunto on huonoa itsetuntoa, olipa kilomäärä mikä tahansa.

Ihmisen perusluonne ja perusarvot muuttuvat perin hitaasti, huonosti tai eivät lainkaan. Olen itse pinko. Suorittaja, ylisuorittaja, valitkaa itse. Toki olen myös paljon muuta. Perusarvoissani lie ytimessä kovan työnteon arvostaminen, heikompien puolustamien ja kaikkien ihmisten kunnioittaminen sellaisina, kuin he ovat. Rakas puolisoni on perusarvoissaan nähdäkseni hyvin samankaltainen. Toinen on jossain asioissa jyrkempi, toinen joustavampi. Tapa suorittaa arki on välillämme kuitenkin kuin yö ja päivä. Ja siitähän se riemu usein repeää.

Kun puoliso on #huithapeli ja itse on #pinko - arki ei aina suju molempien osapuolten kannalta mahdollisimman mielekkäästi. Tulee turhaa arkista kränää, joka puolestaan kasvattaa stressiä molemmilla osapuolilla. Painolasti kasvaa vuosien myötä, aivan turhaan.

Koska olen ratkaisukeskeinen ihminen, ja tiedän, etten voi rakasta puolisoani muuttaa, vaikken kyllä haluaisikaan, paitsi parissa pienessä arkisessa jutussa, voin katsoa jälleen vain itseeni. What Would Rakkahainen Do? Käynnistäisi tietysti uuden vaiheen omassa elämänmuutosprojektissaan.

Näin julistan avatuksi uuden miniprojektin: relaa, hyvä nainen! Sen idea on vähentää stressiä ja hienosäätää omaa asennoitumista arjen suorittamiseen. Että suorittamisen sijasta siitä tulisi arjen elämistä. Arjen elämyksiä. Arjen pieniä iloja. Stressittömämpää yhdessäoloa. Ehkä joskus jopa vapaa-ajan viettämistä puolison toivomilla tavoilla. Kommunikaatioharjoitteita, miten viestin asiani mukavasti, rennosti ja pomottamatta. Uuh. Nyt alkaa kiinnostaa.

Tulevien kolmen kuukauden aikana siis pyrin eroon stressistä, monin eri tavoin. Etsin neuvoja internetin kätköistä. Toteutan niitä soveltuvin osin. Raportoin kerran viikossa blogiin, miten on mennyt. Seuraa tätä kukaan tai ei, julkinen raportointi toimii minulle hyvänä tapana reflektoida kulunutta aikaa. Tavoitteena on saada itseni rennoksi ja hyvinvoivaksi kokonaisvaltaisesti. Vaikka takapuolen tiukkuus ei koskaan ole haitaksi, korvienvälinen kiristys on epätoivottu tilanne.

Nyt koira haluaa ulos. Heipat.


16.4.2016

Vaadinko itseltäni liikaa ja mitä sille voisi tehdä?

Halaa itseäsi päivittäin. Edes henkisesti.
Rakkahais-blogi on ollut hiljainen kuluneena vuonna. Se ei tarkoita, ettenkö olisi pähkäillyt monensorttisia asioita. Hyvinvoinnin edistäminen on ollut haasteellista muuttuneessa työtilanteessa.

Kun YT-neuvottelujen alkamisesta syksyllä kerrottiin, vitsailin lähipiirille, että tulossa on joko kenkää tai burn-out. Ei tullut potkuja, onneksi. Sain sen sijaan ison pinon uusia, ihania työtehtäviä. Työaikani on yhä sama kuin ennenkin. En tee ylitöitä. Isojen, uusien kokonaisuuksien haltuunotto vaatii hetkellistä runttaamista kelloon katsomatta, sillä ylimenokaudella työkalenteria kuormittavat myös "vanhat" velvollisuudet.


Olen onnellinen siitä, että työnantaja uskoo, että olen paras mahdollinen tekemään hommat. Kuka tahansa kaltaiseni suorittaja-kilttityttö kokisi kohtaamani muutokset arvostuksen osoituksena.

Tiedän, että olen tehokas. Otan uudet jutut haltuun rivakasti. Saan paljon aikaan ja mikä tärkeintä, tykkään työstäni yli kaiken! Mutta takaraivossa vaivaa se, ettei juuri tällä hetkellä jää aikaa työn viimeistelyyn. Vaikka olen luopunut täydellisyydentavoittelusta jo vuosia sitten, silti omien, ylivaativien standardien alle jäävä suorite nakertaa perfektionistin pientä sielua.

Olen aiemmin kuvitellut olevani hyvä stressin sietäjä. Ilmeisesti olenkin sitä tiettyyn rajaan asti.  Olen erinomaisen hyvä venymään, joustamaan, mutta lopulta päädyn paukkumaan. Työperäinen stressi vaikuttaa piristävästi pieninä annoksina, sopivissa olosuhteissa. Olen kokenut valtavaa painetta viimeksi viisi vuotta sitten, jolloin hoidin väliaikaisesti päällekkäin kahta päällikkötason tehtävää. Uuvahdin. Huomasin väsymykseni vasta, kun minulle huomautettiin, että tiuskin ihmisille. Ei ollut kivaa.


Nyt olen kohdannut jälleen tilanteen, jossa hetkellisesti on pitänyt puristaa pitempiä työpäiviä, ottaa haltuun uusia työskentelytapoja ja silti pitää kiinni vanhoista lupauksista. Tunnit loppuvat vuorokaudesta ja liikunta on jäänyt vähemmälle. Olo on sellainen, että pitäisi olla ainakin kahdessa paikassa yhtä aikaa.

Tuloksena on kaikenlainen harmin kertyminen pikkuhiljaa. Elämäntapamuutoksen opit jäävätkin herkästi taka-alalle. Ruokarytmi olematon. Treenien tulokset kadonneet. Missä mun lihakset on? Ensimmäistä kertaa eläissäni olen tietoisesti havainnoinut, että kropassa tuntuva, stressihormonien kiihdyttämä keskivartalorenkaan paisuminen on todellisuutta. Lopputuloksena, fiilis on alamäessä.

Onneksi viiden vuoden takainen stressiuuvahdus ei ole unohtunut. Onneksi välissä on ollut muutama hieman pienemmin painein sujunut työvuosi, joiden aikana olen ehtinyt omaksua itselle aivan uusia, hyvinvointia tukevia rutiineja.

Kierre on katkaistava heti. Kyllä tällaista muutaman viikon jaksaa. Mutta kun kuluu viikko treeneittä, sitten sairastuu flunssaan, pian huomaa, että kunnon salitreeneistä on aikaa jo kohta kaksi kuukautta.  Työtilanteen hetkellisen muutoksen myötä ajanhallinta on kohdannut haastavan tilanteen. En anna sen lannistaa enempää. Tiedän, että työtilanne tasaantuu. Pidän huolen siitä, että ehdin pitää itsestäni huolta.

Haastan itseni kuitenkin blogini teeman mukaisesti kriittisesti miettimään, miksi yhteiskunnassamme on satojatuhansia työttömiä ja toisaalta satojatuhansia stressaantuneita ylisuorittajia polttamassa itseään loppuun. Mitä voin tehdä itse, mitkä asiat vaativat laajempaa keskustelua työkulttuuristamme? Mitä, jos kvartaaliajattelu onkin vahingollisinta niin yksilöille kuin talouselämälle?

Olen saanut kaksi pientä, helpottavaa oivallusta:
  1.  Kuormituksen alla pitää muistaa pitää itsestään vieläkin parempaa huolta.
  2. Kuormitukseen voi vaikuttaa itsekin, kysymällä itseltään:
    • Ovatko omat vaatimukseni tilanteeseen nähden kohtuuttomat? 
      • Omista, ylimitoitetuista vaatimuksista voi joustaa. 
    • Olenko sokaistunut paineen alla?
      • Kysy kollegalta / kaverilta, miltä tilanne heistä näyttää.
    • Onko sekä työ että vapaa-aikani pelkkää suorittamista?
      • Muuta sitä osa-aluetta yhtälössä, johon voit vaikuttaa.
    • Onko asenne kohdillaan?
      • Tämä on minun ainokainen elämäni, löydä joka hetkestä pieni ilo